Olen ilmeisesti päässyt kehittämään itselleni jälleen kerran jonkin saamattomuuskauden. Pohdin, pitäisikö henkilö A:lla sittenkin olla harmaat silmät ruskeiden sijasta, hypin lumessa, addiktoidun yhä vahvemmin Evanescencen Open Dooriin. The Only One tuo jollain kieroutuneella tavalla mieleeni jonkun kuolonsyöjän. En tajunnut sitä kuin vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen, mutta nyt se asia tuntuu aivan selvältä. Ja sitten toisaalta se tuntuu kertovan masennuksesta. (Masentunut kuolonsyöjä, siis.)

Haluaisin jo päästä luistelemaan, mutta ulkojäät ovat vielä vaiheessa ja jäähalli on liian kaukana ja kuitenkin aivan täynnä. Ei siellä voi keskittyä luistelemiseen ja ajatteluun, kun ympärillä pyörivät seitsemänvuotiaat kakarat kiljuen toisilleen tai vanhemmilleen, tai kymmenvuotiaat pyyhältävät ohitse pelaten jääkiekkoa. Olen joskus ajatellut, että olisi aivan mahtavaa mennä jonain kauniina ja kirkkaana yönä (täysikuu luonnollisesti) ulos, ottaa luistimet mukaan, kävellä se kaksi kilometriä ja livahtaa sinne entisen ala-asteeni ulkojäälle (siellä on kaksi luistelupaikkaa, kaukalo ja sitten se 'aitaamaton' ulkojää, jäähallille taas on täältä meiltä matkaa yli kuusi kilometriä. Pikku tieto, jonka kaikki halusivat kuollakseen tietää), ja luistella siellä ihan yksin. Se voisi kyllä olla aika karmivaakin, heikko kohtani on olla pimeässä, melko tuntemattomassa paikassa (niin, enhän mä sitä koulua käynyt kuin seitsemän vuotta) ypöyksin. Kun piti piirtää pelottava tila, piirsin pimeässä huoneessa olevan sängyn, jonka alla oli tumma söherö (=mörkö. Ihmiset eivät yleensä ymmärrä taiteellisia tarkoitusperiäni. Joku kehtasi vielä sanoa, että se näytti kaapinaluselta, jossa oli musta aukko. No toisaalta..).

Ja kyllä henkilö A taitaa sittenkin saada ne ruskeat silmät.