Olen ilmeisesti päässyt kehittämään itselleni jälleen kerran jonkin
saamattomuuskauden. Pohdin, pitäisikö henkilö A:lla sittenkin olla
harmaat silmät ruskeiden sijasta, hypin lumessa, addiktoidun yhä
vahvemmin Evanescencen Open Dooriin. The Only One tuo jollain
kieroutuneella tavalla mieleeni jonkun kuolonsyöjän. En tajunnut sitä
kuin vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen, mutta nyt se asia tuntuu
aivan selvältä. Ja sitten toisaalta se tuntuu kertovan masennuksesta.
(Masentunut kuolonsyöjä, siis.)
Haluaisin jo päästä luistelemaan, mutta ulkojäät ovat vielä vaiheessa
ja jäähalli on liian kaukana ja kuitenkin aivan täynnä. Ei siellä voi
keskittyä luistelemiseen ja ajatteluun, kun ympärillä pyörivät
seitsemänvuotiaat kakarat kiljuen toisilleen tai vanhemmilleen, tai
kymmenvuotiaat pyyhältävät ohitse pelaten jääkiekkoa. Olen joskus
ajatellut, että olisi aivan mahtavaa mennä jonain kauniina ja kirkkaana
yönä (täysikuu luonnollisesti) ulos, ottaa luistimet mukaan, kävellä se
kaksi kilometriä ja livahtaa sinne entisen ala-asteeni ulkojäälle
(siellä on kaksi luistelupaikkaa, kaukalo ja sitten se 'aitaamaton'
ulkojää, jäähallille taas on täältä meiltä matkaa yli kuusi kilometriä.
Pikku tieto, jonka kaikki halusivat kuollakseen tietää), ja luistella
siellä ihan yksin. Se voisi kyllä olla aika karmivaakin, heikko kohtani
on olla pimeässä, melko tuntemattomassa paikassa (niin, enhän mä sitä
koulua käynyt kuin seitsemän vuotta) ypöyksin. Kun piti piirtää
pelottava tila, piirsin pimeässä huoneessa olevan sängyn, jonka alla
oli tumma söherö (=mörkö. Ihmiset eivät yleensä ymmärrä taiteellisia
tarkoitusperiäni. Joku kehtasi vielä sanoa, että se näytti
kaapinaluselta, jossa oli musta aukko. No toisaalta..).
Ja kyllä henkilö A taitaa sittenkin saada ne ruskeat silmät.
keskiviikko, 8. marraskuu 2006
Kommentit