Mä kaipaan kesää, sitä kun saattoi kaivaa paljaat varpaat syvälle
hiekkaan, tuntea se varpaiden väleissä, nojata koivuun, halata, puhua
siitä, millaista olisi, jos maailmassa olisi rauha ja kaikki muukin
olisi hyvää ja kaunista ja ihanaa. Tehdä niitä pieniä, yksinkertaisia
asioita joita muistellessa tulee lämmin, hymyilyttää ja kaikki on kivaa.
Ystävistä ei pitäisi voida kasvaa yli, mutta silti niin tapahtuu.
Yhtenä päivänä moikataan vain ohimennen, täysin omissa ajatuksissaan,
ei muisteta hymyillä ja vanhat inside-jutut eivät enää naurata samalla
tavoin kuin joskus ennen. Jos yritetään pistää pystyyn syvällisempää
keskustelua, seurauksena on kiusallista hiljaisuutta tai muka-kepeää
jutustelua säästä tai jostakin muusta sellaisesta, joka ei ole millään
lailla henkilökohtaista. Sitä ei enää uskalla päästää toista oman
pintansa alle, vaikka joskus esikoulussa jaettiin kaikki salaisuudet ja
oltiin erottamattomat. Niitä päiviä tulee ikävä - kun kävelen nykyään
vanhan ala-asteeni ohi, se piha, jolla leikittiin ja naurettiin ja
kerrottiin salaisuuksia on muutettu opettajien parkkipaikaksi, oppilaat
oleilevat ankealla asvalttikentällä, joka on aidattu kuin vankila. Enää
ei voi pujahtaa sille suurelle ruohikkoalueelle keinumaan tai
piileskelemään puiden takana, nyt on pakko seistä suorana ja katsoa,
kuinka yksinäinen ruohonkorsi työntää päätään esiin. Se tekee
surulliseksi.
Huomenna on ystävänpäivä. En ole koskaan ollut
mikään ystävänpäiväfriikki, kouluun suunniteltu liikennevalopäivä
(punainen paita niille, jotka ovat varattuja, keltainen niille, joilla
on jotakin sutinaa ja vihreä niille, jotka ovat vapaita) ärsyttää
jollakin tavalla, vaikka perusidea onkin hauska, mutta ehkä huomenna
olisi oikea päivä soittaa muutamalla tietylle ihmiselle, tai lähettää
tekstari, sähköposti, jotakin. Ne jotkut olivat ennen niin tärkeitä -
ovat ne vieläkin - mutta ei tule enää pidettyä yhteyttä, välimatka,
kiire, kaikki kootut tekosyyt.
En tiedä, ehkä tiistait vain eivät ole minun päiviäni.
tiistai, 13. helmikuu 2007
Kommentit