Mä kaipaan kesää, sitä kun saattoi kaivaa paljaat varpaat syvälle hiekkaan, tuntea se varpaiden väleissä, nojata koivuun, halata, puhua siitä, millaista olisi, jos maailmassa olisi rauha ja kaikki muukin olisi hyvää ja kaunista ja ihanaa. Tehdä niitä pieniä, yksinkertaisia asioita joita muistellessa tulee lämmin, hymyilyttää ja kaikki on kivaa.

Ystävistä ei pitäisi voida kasvaa yli, mutta silti niin tapahtuu. Yhtenä päivänä moikataan vain ohimennen, täysin omissa ajatuksissaan, ei muisteta hymyillä ja vanhat inside-jutut eivät enää naurata samalla tavoin kuin joskus ennen. Jos yritetään pistää pystyyn syvällisempää keskustelua, seurauksena on kiusallista hiljaisuutta tai muka-kepeää jutustelua säästä tai jostakin muusta sellaisesta, joka ei ole millään lailla henkilökohtaista. Sitä ei enää uskalla päästää toista oman pintansa alle, vaikka joskus esikoulussa jaettiin kaikki salaisuudet ja oltiin erottamattomat. Niitä päiviä tulee ikävä - kun kävelen nykyään vanhan ala-asteeni ohi, se piha, jolla leikittiin ja naurettiin ja kerrottiin salaisuuksia on muutettu opettajien parkkipaikaksi, oppilaat oleilevat ankealla asvalttikentällä, joka on aidattu kuin vankila. Enää ei voi pujahtaa sille suurelle ruohikkoalueelle keinumaan tai piileskelemään puiden takana, nyt on pakko seistä suorana ja katsoa, kuinka yksinäinen ruohonkorsi työntää päätään esiin. Se tekee surulliseksi.

Huomenna on ystävänpäivä. En ole koskaan ollut mikään ystävänpäiväfriikki, kouluun suunniteltu liikennevalopäivä (punainen paita niille, jotka ovat varattuja, keltainen niille, joilla on jotakin sutinaa ja vihreä niille, jotka ovat vapaita) ärsyttää jollakin tavalla, vaikka perusidea onkin hauska, mutta ehkä huomenna olisi oikea päivä soittaa muutamalla tietylle ihmiselle, tai lähettää tekstari, sähköposti, jotakin. Ne jotkut olivat ennen niin tärkeitä - ovat ne vieläkin - mutta ei tule enää pidettyä yhteyttä, välimatka, kiire, kaikki kootut tekosyyt.

En tiedä, ehkä tiistait vain eivät ole minun päiviäni.