Tarina elää mielessä, sanat löytyvät taianomaisella tavalla ja liittyvät yhteen täydelliseksi nauhaksi, mutta en yksinkertaisesti saa niitä ulos päästäni, ainoastaan surkeita lauseenrääppeitä, joita katsoessa näkee punaista ja sormi lähestyy uhkaavasti delete-nappulaa.
Sama oikeassa elämässä. Haluaisin sanoa jotakin kivaa toiselle, mutta en yksinkertaisesti voi, sillä sanat eivät suostu tulemaan suustani - siinä sitä sitten tyydytään olemaan hiljaa ja seisotaan vaivautuneena vierekkäin.

Sain tänään kuulla olevani riidanhaluinen. En ole koskaan ajatellut asiaa niin - ilmeisesti minä sitten olen, vaikka aivan kunnollista riitelyä inhoankin. Hyväntahtoinen kinastelu tai väittely ovat asia erikseen.

Avaan uuden pasianssipelin ja tunnen vieläkin suussa parisen tuntia sitten syödyn suklaan maun. Tekee mieli kaakaota ja inhoan sitä, joka keksi koululiikunnan. Korvissa uudet korut, hopeiset, ihan pikkuisen kilisevät ja sopivalla tavalla tyttömäiset. Ja toisessa huoneessa odottaa pino kirjastosta tänään noudettuja kirjoja, niitä vanhoja tuttuja, jotka on luettu useaan kertaan (mun kohdalla kirjojen uudelleen lukeminen on enemmänkin sääntö kuin poikkeus) ja jopa muutama uusi löytö. (Löydöistä puheen ollen, oivalsin vihdoin tänään, missä aikuisten fantasiaa säilytetään kunnankirjastossamme. Vaikka Narniaa en nyt ihan aikuistenfantasiaksi laskisikaan. Kai se on laitettu joukkoon, jotta ne aikuiset, jotka tuntisivat olonsa noloiksi jos norkoilisivat lastenhyllyillä, voivat napata sen mukaansa. Hienot kannet siinä joka tapauksessa oli (tämä oli siis se kokoelma, missä ovat kaikki Narniat).)

Hymyilin kirjastonhoitajalle ja bussissa oli aamulla hyväntuulinen kuski. Sitä on välillä niin helppo olla iloinen pikkuasioista.