Mä en oikeasti tajua, missä vaiheessa menin päästämään irti. Aikaisemmin jaksoin ajatella, että kyllä se vielä joku päivä, älä ole huolissas. Mutta nyt en enää reagoi millään tavalla, en vietä öitäni valvomalla ja pohtimalla, missä se viipottaa, vaan jatkan vain matkaani kuin en olisi ikinä mitään kuullutkaan ja pahinta on se, että välitän mutta en enää vain jaksa.
Tässä tilanteessa tarvitsisin jotain lohduttavaa olkapäätä, mutta en pysty uskoutumaan kenellekään tutulle - niille joutuisi kertomaan koko historian aina alusta asti, enkä mä halua tehdä sitä, koska olen liian ylpeä ja haluan pitää kaiken virheettömän täydellisenä vaikka ei se oikeasti olekaan.

Ainakin musta on jotakin hyötyä. Saan aivan pian leikkiä serkkuni lapsenvahtia, juoksennella sen perässä pitkin metikköä ja huudella, että sen pitäisi laittaa lakki päähän - tai en kyllä tiedä onko lakille enää tarvetta. Helmikuussa oli, mutta mistä sitä enää tietää.

Olen väsynyt.