Mä en oikeasti tajua, missä vaiheessa menin päästämään irti. Aikaisemmin jaksoin ajatella, että kyllä se vielä joku päivä, älä ole huolissas.
Mutta nyt en enää reagoi millään tavalla, en vietä öitäni valvomalla ja
pohtimalla, missä se viipottaa, vaan jatkan vain matkaani kuin en olisi
ikinä mitään kuullutkaan ja pahinta on se, että välitän mutta en enää
vain jaksa.
Tässä tilanteessa tarvitsisin jotain lohduttavaa olkapäätä, mutta en
pysty uskoutumaan kenellekään tutulle - niille joutuisi kertomaan koko
historian aina alusta asti, enkä mä halua tehdä sitä, koska olen liian
ylpeä ja haluan pitää kaiken virheettömän täydellisenä vaikka ei se
oikeasti olekaan.
Ainakin musta on jotakin hyötyä. Saan aivan pian leikkiä serkkuni
lapsenvahtia, juoksennella sen perässä pitkin metikköä ja huudella,
että sen pitäisi laittaa lakki päähän - tai en kyllä tiedä onko lakille
enää tarvetta. Helmikuussa oli, mutta mistä sitä enää tietää.
Olen väsynyt.
torstai, 10. toukokuu 2007
Kommentit